Why?

Minulta on aika paljon kyselty, miksi halusin lähteä ulkomaille hevostöihin ja ajatuksiani lähtemisestä, joten ajattelin kirjoittaa tästä postauksen, niin saan vastattua kaikille samalla kertaa:)

Milloinkohan aloin puhumaan ensimmäisen kerran, että haluan lähteä ulkomaille hevostelemaan? Olin varmaan 14- tai 15-vuotias, kun asian päätin. Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen olisin halunnut lähteä, onneksi vanhemmat kuitenkin sanoivat, että ensin on käytävä koulu ja sitten saan lähteä minne haluan, koska jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut todella tyhmää jättää lukio kesken ja toiseksi, olisin ollut kamalan nuori lähtemään yksin. Vuosi sitten syksyllä aloin selailemaan työpaikkoja ja erilaisia vaihtoehtoja ja malttamattomana odotin, että lukio loppuisi, jotta voisin tosissani aloittaa paikan etsinnän!

En ole ikinä päässyt kamalasti matkustelemaan (ulkomaan matkat rajoittuvat Kiinaan, kun olin 5-vuotias ja Viroon..). Olen aina ollut kamalan kiinnostunut eri kulttuureista ja maista, joten hevosten lisäksi houkutti myös tutustuminen uuteen! Aluksi olisin halunnut päästä töihin Englantiin, joka on maana aina kiehtonut minua. Saksa on kuitenkin oikea hevosmaa ja täällä on paljon tietoa ja taitoa, lisäksi maa on hyvin kaunis ja ihmiset ystävällisiä, joten olen oikein tyytyväinen, että päädyin tänne. Suurin syy, miksi halusin lähteä oli tietenkin halu oppia uutta. Vaikka Suomessakin on paljon hevosharrastajia ja taitoa, on ratsastus aivan toisissa ulottuvuuksissa muualla Euroopassa, erityisesti täällä. Jos haluaa oikeasti hyväksi, se ei ole kovin helppoa, jos haluaa pysyä vain Suomessa..

Lisäksi olen aina halunnut "haastaa" itseäni, joten päätös lähteä yksin uuteen maahan, uuteen kulttuuriin ja keskelle tuntemattomia ihmisiä kuulosti samaan aikaan sekä mahdottoman innostavalta että kutkuttavan jännittävältä.. Ennen lähtöäni kaverini vitsailivatkin, että tietenkään minulle ei riitä, että muuttaisin ensin omaan asuntoon Suomessa, vaan se pitää tehdä ulkomailla, haha! Ennen kuin varasin lennot ja pakkasin tavarat lähtö ei tuntunut niin todelliselta, mutta kun olin varannut lennon, seuraavana aamuna herättyäni ainut ajatus päässä oli "mitä ihmettä olen tekemässä".. Onneksi sain paljon vertaistukea ystävältäni, joka oli samoihin aikoihin myös lähdössä Saksaan hevostöihin:)

Luulen, että tulen muistamaan lähtöpäivän hyvin pitkään. Samaan aikaan oli todella surullinen ja innostunut olo. Kamalinta oli hyvästellä ystävät ja perhe, koska olen aina ollut hyvin läheinen heidän kanssaan. Vaikeinta oli lentokentällä, kun hammasta purren pidätin itkua ja kävelin turvatarkastukseen, koska silloin tajusin, etten enää voi kääntyä pois. Sen jälkeen päätin olla ajattelematta muuta kuin tulevaa matkaa, koska muuten olisin varmasti vollottanut koko lennon, haha! Lentokoneen noustessa muistan ajatelleeni: "Vau, nyt sitä mennään!".  Lentokentällä Düsseldorfissa oli todella outoa, kun ihmiset puhuivat täysin vieresta kieltä, lentokenttä oli täynnä ihmisiä, eikä ketään tuttua. Se osa on oikeastaan aika sumun peitossa, mutta löysin kuitenkin kyydin, jolla pääsin Vechtaan.

Ensimmäisenä iltana en oikeastaan edes tuntenut ikävää, kaikki oli uutta ja yht'äkkiä olin kolmen tuntemattoman ihmisen kanssa ja yritin sisäistää ajatusta, että tämä paikka olisi nyt kotini. Ensimmäiset päivät meni nopeasti ja helposti, kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, ettei ikävälle ollut aikaa, mutta neljän päivän jälkeen iski niin kamala ikävä kotia,ystäviä,tallia ja kaikkea tuttua, olin täysin varma, että haluan kotiin. Onneksi en kuitenkaan sietänyt ajatusta luovuttamisesta ja toiseksi, tiesin, että ajan kanssa varmasti helpottaisi. Rehellisesti sanottuna, vasta viimeisen viikon aikana ikävä on helpottanut niin paljon, että vasta nyt voin sanoa, etten halua kotiin. Ennen mietin aina, että sitten kun menen kotiin, nyt olen huomannut ajattelevani, että sitten kun menen Suomeen, hassua!

Täällä on päiviä, jolloin ajattelee vain, kuinka hyvin kaikki on ja ymmärtää, että asun nyt ulkomailla toteuttamassa unelmiani, silloin on niin hyvä fiilis ja tuntuu, että selviytyy ihan mistä vain. Joskus on taas päiviä, jolloin kaikki tuntuu pahalta ja haluaisi vain ottaa laukut ja lähteä kotiin. Mutta sellaista elämä on, onneksi kuitenkin hyviä ja iloisia hetkiä on huomattavasti enemmän! Juuri Juulin kanssa puhuttiin, että täällä (ulkomailla) on vähän sellainen olo, että kun menee hyvin niin menee todella hyvin ja kun on huono päivä niin kaikki on.. tyhmää! Toisaalta silloin pitää vain ajatella, kuinka paljon tämä antaa ja kuinka ylpeä voi itsestään olla, kun on uskaltanut tämän tehdä.

Tämä on jo nyt kasvattanut minua ihmisenä valtavasti. Olen huomannut, että pystyn kyllä selviytymään hankalistakin hetkistä, saan hoidettua asioita vieraalla kielellä ja olen saanut paljon rohkeutta pyytää apua, jos sitä tarvitsen. Olen myös huomannut miltä tuntuu olla "aloittelija" taas ja ettei se ole niin helppoa tulla uuteen paikkaan.. Se ehkä unohtui, kun olen ollut samalla tallilla melkein 10-vuotta. Tänne tullessani tuntui, kuin en ikinä olisi koskenutkaan hevoseen. Nyt kahden tallin kokemusella voin sanoa, että asiat voi tehdä niin eri tavoilla.. Jopa loimenviikkaus, hevosen harjaaminen ja pintelöinti voidaan tehdä täysin erilailla! Olenkin nyt oppinut, että mieluummin kysy aina (vaikka kysymys tuntuisi kuinka tyhmältä), koska ei voi tietää, miten juuri sillä tallilla asiat halutaan tehdä. Aluksi ainoat hetket, jolloin en tuntenut itseäni tyhmäksi olivat ratsastukset. Kysyminen kannattaa myös siksi, että usein työnantaja innostuu myös itse, kun huomaa, että haluat oikeasti oppia. Lisäksi keskusteluista oppii valtavasti, koska usein he kertovat vinkkejä ja perustelevat, miksi he haluavat asian tehtävän juuri sillä tavalla.

Olen jo nyt todella kiitollinen tästä kokemuksesta ja kuitenkin olen ollut täällä vasta kuukauden, joten toivottavasti paljon on vielä edessä. Olen varma, että jokainen päivä täällä opettaa jotakin, joskus tulee isompia ahaa-elämyksiä ja joskus taas ihan pieniä tiedonmurusia lisää. Otan tästä kyllä kaiken irti :)