Kuusi kuukautta ja neljä päivää

Kuusi kuukautta ja neljä päivää on aika joka on kulunut onnettomuudestani, putoamisestani tai miksi sitä ikinä haluaakin kutsua. Työskentelin ensimmäistä kokonaista viikko Englannissa ratsastajana, kunnes työviikko sai niin sanotusti ei niin kivan päätöksen.

Olin jo pitkään haaveillut pääsevani ulkomaille työskentelemään ratsastajana, joten voitte kuvitella miten innoissani tästä tilaisuudesta olin. Tallissa oli kaikkinensa 12 hevosta, joista 6 oli ”omiani”, joiden ratsuttaminen oli vastuullani. Pääasiassa hevoset olivat joko nuoria, myynnissä – tai molempia. Olin aiemmin käynyt tallilla muutaman päivän työhaastattelussa ja näin ollen paikan ollessa jo tuttu, alkoikin heti ensimmäisinä päivinä oman asunnon sekä auton etsiminen.

Elämän rakentaminen Englantiin tuntui niin ihanalta, jännittävältä ja vapauttavalta. Suurin osa asioista oli ehkä vähän liiankin hyvin; kivoja hevosia, kilpailusuunnitelmia, hyvät puitteet ja 5 päivän työviikot (tähän kaikki hevosalalla työskentelevät voivat varmasti samaistua haha).

20.lokakuuta oli perjantai päivä. Meillä oli kiireinen päivä, kun veimme osan nuorista oreistamme läheiselle maneesille totuttelemaan vieraaseen paikkaan tulevan viikon kilpailuja silmällä pitäen. Tästä syystä ehdin kotiin tultuamme ratsastamaan vain yhden hevosen ennen viikonloppua. Huonoa tuuria, sattumaa tai mitä ikinä, valitsin nuorimman tammani, joka oli vasta sisäänratsastuksessa. Olin ensimmäinen ihminen, joka kyseisen tamman selässä kävi ja meidän yhteistyö oli lähtenyt oikein mallikkaasti käyntiin. Edellisenä päivänä olimme ensimmäistä kertaa ravanneet maneesissa ilman avustajaa ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Olin aivan myyty tälle hevoselle, lupaava nuori hevonen, hyvästä suvusta ja mikä liike! Tämän ja toisen tammani piti olla ykkös kisattaviani seuraavalle kaudelle.

Tämäkin ratsastus alkoi hyvin, ravissa ja käynnissä kaikki sujui hyvin. Hevonen oli rento ja tyytyväisen oloinen. Olin lopettelemassa ratsastustani, kun pomoni halusi minun kokeilevan laukkaamista. Kerroin, että mielestäni se ei ole hyvä idea, ottaen huomioon, että hevonen on ravannut ratsastaja selässä vasta 3 kertaa, minkä lisäksi laukkaaminen liinassakin oli hevoselle edelleen haastavaa. En tiedä mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee hevosen selässä, mutta suostuttelun jälkeen suostuin kokeilemaan. Tiesin ettei kokeilu tule menemään hyvin ja olinkin oikeassa. Muutaman laukka askeleen jälkeen hevonen selkeästi säikähti minua kyydissä ja heitti minut alas. Pomoni halusi yrittää uudestaan, enkä uskaltanut kieltäytyä. Hevonen kävi jo valmiiksi aika kierroksilla ja pomoni joutui ajamaan sen laukkaan liinan päässä ja voitte varmaan arvata kuinka kävi. Hevonen heitti minut valtavalla pukilla alas, josta lensin suoraan selälleni maneesin pohjaan. Ensimmäinen asia, jonka muistan on, että makasin maneesin pohjalla ja ajattelin, että nyt sattui.

Ensimmäisenä tunsin kipua selässäni ja linkutinkin hakemaan särkylääkettä huoneeseeni, jonka jälkeen palasin vielä töihin. Illan aikana vointini huononi, aloin tuntemaan kipua polvessani, selän kipu paheni, mutta kun päänsärkyni paheni ja aloin voimaan pahoin minut vietiin käymään päivystyksessä. Koska en ollut vielä ehtinyt rekistöröityä Britannian asukkaaksi, oli hoitoon pääseminen melkoisen haastavaa. Sain särkylääkkeitä ja ohjeet levätä muutaman päivän. Kipuja alkoi viikonlopun aikana ilmaantua uusiin paikkoihin ja vanhat säryt pahenivat niin, etten saanut nukuttua. En tuntenut ollenkaan nälkää enkä janoa, joten seuraavien päivien ruokailut olivat pohjattoman huonolla mallilla. Maanantai iltana jouduin lähtemään uudestaan päivystykseen, jossa minulle annettiin vähän turhan vahvoja lääkkeitä, joiden takia vatsani alkoi oireilemaan. Tiistai iltana lensin Suomeen tutkimuksiin ja saamaan hoitoa. Keskiviikon vietinkin päivystyksessä tipassa nesteytyksessä sekä lääkittävänä.

Alkuun sain kuukauden sairaslomaa: polveni nivelsiteet olivat vaurioituneet, kylkiluissa oli murtumia (onneksi eivät olleet menneet poikki), lannerankani oli vääntynyt väärään asentoon ja päävammani oireili. Kylkiluut ja polvi paranivat levolla sekä jumppaamisella. Marraskuun aikana minulle alkoi ilmentyä päävamman seurauksena pahoja päänsärky kohtauksia, kasvojen puutumista, huimaamista sekä pahoinvointia. Näiden oireiden takia tai ansiosta, pääsin vihdoin neurologian osastolle tutkittavaksi, sekä pään magneettikuviin. Lisäksi tippumisista asti minua olivat vaivanneet väsymys, nukahtelu, heikko muisti, nälän ja janon tunteen puuttuminen,oikean käden tärinä ja matkapahoinvointi näin muunmuassa. Jouduin opettelemaan elämän ihan uudella tavalla, kun tavallisissa päivittäisissä askareissa tarvitsikin apua, joka päivä sattui enemmän tai vähemmän johonkin, kunto ja kestävyys olivat heikkoja. Ensimmäistä kertaa ikinä jouduin miettimään vaihtoehtoisia työ vaihtoehtoja, mikäli en kuntoutuisi. Sairasloma venyi ja venyi. Osa oireista on helpottanut tai jopa kadonnut kokonaan. Osa vaivaa vielä edelleen, osan kanssa joudun ehkä elämään lopun elämääni.

Olen edelleen sairaslomalla, alustavasti neurologin kanssa sovittuun kesäkuuhun asti. Tarkoituksena olisi päästä palaamaan työelämään pikkuhiljaa, lopullisena tavoitteena on tietenkin tulevaisuudessa päästä taas ulkomaille ratsastamaan.. Olen toki tänä aikana tehnyt koira- sekä hevoshommia oman jaksamisen ja kunnon mukaan mielenvirkistykseksi. Ratsastamaan olen päässyt vähitellen enemmän, mikä on ollut suuri apu henkisessä kuntoutumisessa ja jaksamisessa. Lannerangan virheasento aiheuttaa sen, että koko kehoni on koko ajan vinossa, minkä takia esimerkiksi ratsastaminen on melko haasteellista vielä, lisäksi selkä kipuni eivät ole vielä täysin loppuneet.

Tiedän että olen ollut onnekas, voisin kärsiä paljon pahemmista kivuista sekä oireista, tai olla vammautunut lopullisesti. Lääkäreiden mukaan saan olla tyytyväinen, kun kävelen ja puhun edelleen, sillä ainekset vammojen perusteella olisi ollut siihen pahimpaankin vaihtoehtoon.

Ehdottoman onnellinen olen siitä, että minulla oli kypärä päässä, tällä kertaa se nimittäin pelasti henkeni. Onnettomuuden jälkeen kypärä on pysynyt melko visusti päässä ja tulee pysymään myös jatkossa. Pelkkä kypärä ei tietenkään riitä onnettumuuksien ja vammautumisien ehkäisemiseen, lisäksi tarvitaan turvallisia tapoja toimia hevosten kanssa, kykyä kouluttaa hevosista rentoja ja luottavaisia sekä rohkeutta sanoa ei, kun jokin asia ei omasta mielestä ole hyvä idea.